Rap tarvitsee rinnalleen hengellisiä lauluja
RV 31/2013 - Mielipide
Vesa Kallinen
Kuten Anssi Tiittanen kirjoittaa (RV 28-29), kristillisissä nuortentapahtumissa on meneillään oikea hiphop-buumi. Tämä buumi on osa laajempaa nuorisotyökulttuuria, joka nostaa musiikin merkittävään rooliin seurakuntien nuorten hengellisenä kasvattajana.
Perusteluksi rapin käyttämiselle nuorisotyössä esitetään halu puhua "nuorten kieltä". Taustalla on ajatus erityisestä nuorten kielestä, jota nuorille tulisi puhua. Tämä kieli - jonka tähtiä jo lapset seurakunnissa opetetaan fanittamaan - tuntuu sisältävän niin sanallisen viestinnän kuin myös tietynlaisen alakulttuurin ja toimintatavan.
Toki sinänsä on hyvä kommunikoida nuorten tavalla, tasolla ja kielellä. En ole edes kaikkea räppäämistä vastaan, kunhan se lieveilmiöineen on sopusoinnussa terveiden kristillisten arvojen ja päämäärien kanssa. Mutta tässä sinänsä hienolta kuulostavassa "puhua nuorten kieltä" -paradigmassa on joitakin kyseenalaisia piirteitä, joita tulisi pysähtyä miettimään. Tämä kirjoitus käsittelee yhtä niistä.
Epäilen, että samalla kun tällä nykymuotoisella nuorten kielen ekspansiolla mahdollisesti saavutetaan joitakin voittoja, sillä myös vahvistetaan sukupolvien ja eri suuntauksia edustavien nuorten välisiä henkisiä ja käytännön seurakuntaelämään liittyviä jakolinjoja. Tunnettua sosiologi Pierre Bourdieuta siteeraten, tietylle sosiaaliluokalle suunnattu kulttuurituotos (kuten musiikkikappale) hyväksytään vain kyseisessä kulttuurissa, mikä ylläpitää ja vahvistaa kulttuurien ja ihmisryhmien välisiä rajoja. Kuka muistaa, että projekti Babylon hajosi nimenomaan siksi, että alettiin puhua eri kieliä?
On ilmeistä, että moni nuori ei enää lähde hengellisiin tilaisuuksiin, joissa heidän omaa kieltään ei puhuta. Tilanne polarisoituu ja yhteinen hartaudenharjoitus käy mahdottomaksi. Kielet, toimintatavat ja kulttuurit eriytyvät niin paljon, että toisen kielen omaavan alkaa joskus olla vaikea tunnistaa toisen kieltä samaan kieliryhmään kuuluvaksi. Kielestä ja kulttuurista tulee jakava tekijä sen sijaan, että kristillinen usko ja sen kieli toimisi yhdistävänä tekijänä eri ikä- ja ihmisryhmien välillä. Nykyinen jatkuvassa muutoksessa oleva itsekeskeinen valintakulttuuri pirstaloi seurakuntaa.
Itse kaipaan satsausta yhteiseen kieleen, erityisesti jumalanpalveluselämässä. Tai useamman kielen opettamista ja oppimista, johon kuuluu myös pyrkimys yhteyteen ja yhteisen hartauselämän mahdollisuuteen. On lyhytnäköistä ja epäkristillistä tyytyä vähempään.
Siksi myös nuorille tulisi tarjota mahdollisuus oppia sellaisia hartauden harjoituksen muotoja ja ulottuvaisuuksia, joita kristillinen räppikulttuuri ei tarjoa. Käytännössä se voisi tarkoitta, yhden esimerkin mainitakseni, parhaiden sisältörikkaiden ja teologisesti koeteltujen hengellisten laulujen ja virsien opettamista ja oppimista. Oman havaintoni mukaan nuoret kykenevät siihen loistavasti, mikäli vanhemmat itse eivät ole liian ennakkoluuloisia kieliasian suhteen. Ja mikäli he uskaltavat antaa nuorille sitä mitä he todella tarvitsevat, ei vain sitä mitä he ehkä osaavat pyytää.
Mikäli yhteistä kieltä ei löydy ja eriytyminen jatkuu, vuosituhannen ekumeeninen haaste saattaa pian löytyä oman seurakunnan ja herätysliikkeen sisältä. Toivotan menestystä yhtenäiselle sekä kielellisesti voimakkaalle ja juurevalle seurakunnalle, joka kestää ajan paineet.