Raikkaita ajatuksia uskosta ja kulttuurista

RV 09.01.2014 - Artikkeli

Vesa Kallinen

Tunnettu saksalainen teologi Joseph Ratzinger tarkastelee lukuisissa kirjoissaan kristinuskon suhdetta kulttuuriin. Vaikka tämän vanhuuden päivillään paaviksi (Benedictus XIV) valitun kardinaalin kirjallinen tuotanto sisältää myös va­paa­kris­ti­tyl­le­lu­ki­jal­le vieraampia ajatuksia, soveltuu hänen kulttuuriakoskeva pohdintansa myös helluntailaiseen asiayhteyteen.

Kirjassaan Matkalla Jeesuksen Kristuksen luokse (suom. 2006) Ratzinger pohtii evankelioimisen ja kulttuurin suhdetta kolmannella vuosituhannella. Kirja on kirjoitettu erityisesti läntistä maailmaa ja sen kristillisyydestä vieraantunutta kulttuuria silmällä pitäen. Esitettyään pääkysymyksen "miten evankeliumi voi levitä minulta toiselle ihmiselle?" Ratzinger tiivistää vastauksensa kolmeen teesiin.

Kulttuurista kulkuteitä evankeliumille

Ratzingerin mukaan kristillinen usko on ensinnäkin avoin "kaikelle suurelle, todelle ja puhtaalle maailman kulttuurissa". Kun Paavali kehotti kristittyjä ajattelemaan "kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen" (Fil. 4:8), hän viittasi Ratzingerin mukaan paitsi sellaisiin stoalaisiin moraalikäsityksiin, joiden katsoi olevan lähellä kristinuskoa, myös kaikkeen siihen, mikä oli suurta kreik­ka­lais­roo­ma­lai­ses­sa kulttuurissa.

Samalla tavalla myös nykypäivänä evankelioinnin tulisi etsiä kulttuurimme maallistuneilta alueilta kulkuteitä, jotka voidaan avata uskolle ja sen eteenpäinviemiselle. Tällä tavoin kulttuuri voi palvella evankeliumin asiaa.

Tämä ei tarkoita, etteikö usko luonnollisesti samaan aikaan vastusta sitä, mikä eri kulttuureissa sulkee oven evankeliumilta. Ratzingerin toinen teesi onkin, että usko on aina myös kriittinen kulttuureita kohtaan.

Hän havainnollistaa tätä viittaamalla var­hais­kris­til­li­seen kastekäytäntöön, johon kuului luopuminen paholaisen viettelyksistä, erityisesti julmasta pa­ka­nal­li­ses­ta­teat­te­ris­ta ja sirkusnäytöksistä. Tämä tarkoitti luopumista kokonaisesta kulttuurityypistä, "kulttuurin sairaustilasta". Kristityksi aikovan täytyi irtautua siitä, koska hän pyrki näkemään ihmisessä Jumalan kuvan ja elämään sellaisena. Samaa pelotonta ja rohkeaa uskoa Ratzinger peräänkuuluttaa nykyajallekin: "Helpot kompromissit eivät hyödytä ketään."

Kirkkoisä Basileios Suurelta (k. 379) löytämäänsä kielikuvaa lainaten Ratzinger toteaa, että karvaasta metsäviikunasta tulee syötävää vasta, kun se halkaistaan. Samalla tavalla vasta, kun Jumalan Sana (Logos) leikkaa auki ja muuttaa kulttuurimme ja sen hedelmät, ravinnoksi kelpaamaton puhdistuu ja tulee hyvänmakuiseksi syötäväksi.

Uskoa opitaan yhteisössä

Kolmanneksi Ratzinger nostaa esille uskon yhteisöllisen luonteen. Evankeliointi ei ole vain älyllistä yhteydenpitoa, vaan koko elämää kattava prosessi. Se on elämän puhdistumista ja muuttumista, jossa tarvitaan yhteistä vaellusta.

Tässä yhteydessä Ratzinger esittää monia kristittyjä kasvattajia askarruttavan kysymyksen: voiko nuori elää ja kasvaa kristittynä nykykulttuurin keskellä? Kristinuskoon 200-luvulla kääntyneen Cyprianuksen todistukseen viitaten kardinaali vastaa, että se on mahdollista.

Niin Cyprianuksen aikana kuin nykyäänkin mahdoton tulee mahdolliseksi Jumalan armon ja uudestisyntymisen kautta. Se tapahtuu konkreettisessa ympäristössä, "uskovien matkaseurassa, niiden, jotka rakentavat vaihtoehtoisen tien elettäväksi ja osoittavat, että se on mahdollinen kulkea".