Näkökulmia helluntailaiseen spiritualiteettiin

Näköala 3-4/2004

Vesa Kallinen

Edellisen vuosisadan viimeinen puolisko oli voimakasta kasvun aikaa maailmanlaajuisessa helluntailais-karismaattisessa kristillisyydessä. Nykyarviot koko liikkeen jäsenmäärästä ylittävät 500 miljoonaa kannattajaa. Suomessa perinteiseen hel­lun­tai­he­rä­tyk­seen kuuluu noin 50 000 jäsentä.

Yksi rakentavimmista keinoista helluntailaisuuden määrittelyssä on tarkastella liikkeen spiritualiteettia, sillä liikkeessä on perinteisesti vierastettu systemaattista teologista työskentelyä. Vaikka tietyt yhtenäiset peruslinjaukset löytyvätkin, ainakin maailmanlaajuisesti tarkasteltuna lienee mahdotonta määritellä helluntailaisuus hyvin yhtenäiseksi teologiseksi kokonaisuudeksi.

Tämän artikkelin tarkoitus on luoda katsaus helluntailaiseen spiritualiteettiin joidenkin siitä esitettyjen keskeisten näkemysten valossa. Kirjoituksen näkökulma on kansainvälinen ja historiallis-idealistinen. Lopussa esitetään myös joitakin kriittisiä näkökulmia ja haasteita helluntailaiseen spiritualiteettiin ja nykypäivään liittyen.

Suomalaista helluntailaisuutta ei suoranaisesti käsitellä artikkelin lyhyyden, eikä toisaalta sen takia, että sen spiritualiteetista ei vielä ole juurikaan tutkimusta olemassa. Kuitenkin jokainen maamme helluntailaisuutta ja sen historiaa tunteva tulee havaitsemaan lukuisia yhtäläisyyksiä tässä esitettyjen asioiden ja sen välillä.

Keskeisiä helluntailaista spiritualiteettia käsitteleviä teoksia

Artikkelin rakenne perustuu Russell P. Spittlerin monumentaalisessa The New International Dictionary for Pentecostal and Charismatic Studies (NDPCM):ssa esiin tuomaan viiteen sisäiseen arvoon, jotka ovat keskeisiä helluntailaisessa spiritualiteetissa ja sen praksiksen taustalla: kokemus, oraalisuus, spontaanisuus, tuonpuoleisuus ja Raamatun auktoriteetti. Artikkelin otsikointi perustuu näihin arvoihin.

Aiheen käsittelyä laajennetaan Steven J. Landin teoksella Pentecostal Spirituality:A Passion for the Kingdom. Landin mukaan keskeistä helluntailaisessa spiritualiteetissa ovat kiitollisuuden, kaipauksen/myötätunnon ja rohkeuden affektiot. (Tässä käytetään sanaa affektio (engl. affection). Sanan lähin suomenkielinen vastine lienee voimakas "tunne" joka voi ohjata käytäytymistä). Yhdessä ne muodostavat helluntailaisen spiritualiteetin keskuksen.

Lähteinä on käytetty myös Walter J. Hollenwegerin teosta Pentecostalism: Origins and Development Worldwide sekä Harvey Coxin teosta Fire From Heaven, jotka ovat muodostuneet eräiksi keskeisistä helluntailaisuuteen liittyvistä tutkimuksista, kuvaten myöskin liikkeen diversiteettiä eri puolilla maailmaa.

Helluntailaisen spiritualiteetin viisi sisäistä arvoa

Spitterin mukaan helluntailaisen spiritualiteetin keskeisin arvo on kokemuksellisuus. Todellinen usko operoi henkilökohtaisen kokemuksen areenalla. Spittler toteaakin, että "Kokemuksen omaava ei ole koskaan opin omaavan henkilön armoilla. Samaan viittaa Hollenweger, jonka mukaan ajatus siitä että tarvittiin "uutta sydämen tason kokemusta, ei pään tason argumentteja", oli johtamassa koko liikkeen syntymiseen 1900- luvun vaihteen tienoilla. Kyseessä ei niinkään ollut ortodoksian puute, vaan hurskauden ja pyhityksen rappeutuminen. Siispä helluntailaiset yhdessä karismaatikkojen kanssa sanovat "sinun täytyy kokea se itse". Edesmennyt helluntaijohtaja David du Plessis sanoikin toistuvasti Jumalalla ei ole lastenlapsia. Hän viittasi siihen, että et voi antaa toiselle omaa kokemustasi Jumalasta. Etsijän tulee aina löytää Jumala itse, omassa kokemuspiirissään.

Pohjautuen 1700-ja 1800-lukujen Wesleyläisiin ja py­hi­tys­kris­til­li­siin herätysliikkesiin, hel­lun­tai­lai­suu­del­le on ollut tyypillistä korostaa, kuten Land sanoo, henkilökohtaista kääntymystä, pyhitystä (varsinkin liikkeen alkuaikoina), sekä henkikastekokemusta. Ne tulivat ihmisten osaksi Golgatan työn kautta, osana, ei vain ihmisen, vaan Jumalan jatkuvaa aktiivisuutta yksilön kohdalla. Siinä kun näitä askelia jo on kutsuttu "kokemuksiksi" helluntailaisessa kielenkäytössä, ne on tässä yhteydessä tarpeellista erottaa Landin esittämistä helluntailaiselle spiritualiteetille tyypillisistä affektioista, jotka ovat syvempiä kuin tunteet ja mielialat, jotka vaihtelevat. Affektiot puolestaan luonnehtivat koko ihmisen persoonaa.

Kiitollisuus kuvastaa syvää iloa ja kokemusta siitä, että "uhrit" (liikkeen alussa erikoisesti myös yhteiskunnallisesti alaspainetut) olivat päässeet vapauteen ja tulleet osalliseksi kristillisestä pelastushistoriasta. Jumala ei ole toiminut vain yleisesti historiassa, vaan on tehnyt niin myös yksilön kohdalla. Tästä sanallisena ilmaisuna ovat usein hel­lun­tai­seu­ra­kun­nis­sa kuultavat sanonnat "ylistys Herralle" ja "Kiitos Herralle". Jopa iloinen tanssi ja karkelo ilmentävät tätä kiitollisuutta. Land jatkaa, että kiitollisuus onkin helluntailaisen spiritualiteetin perustus.

Toisaalta myös syvä kaipaus kohden Kristusta ja myötätunto toisia uskovia ja kadotettuja kohtaan, kuuluu helluntailaiseen kokemuksellisuuteen. Kyseessä on halu syvempään yhteyteen Jeesuksen kanssa, sekä sydämen puhtauteen, joka myös saa uskovan liikkeelle säälin ja myötätunnon vallassa kadotettuja kohtaan. Tämä on Landin mukaan helluntailaisen spiritualiteetin sisäinen olemus. Kuten Hengellisen laulukirjan laulussa 447 sanotaan:

Syvemmälle rakkauteesi, Jeesus, päivittäin mua vie.

Henkes kautta kouluta ja ohjaa. Neuvo armon tie.

Mä pyydän syvemmä ja aina ylemmä, suo Hengen kirkastaa pelastuksen sanoma.

Kolmanneksi helluntailaista spiritualiteettia kuvastaa myöskin rohkeus. Landin mukaan kiitollisten uskollisuus ja kaipaavien antaumus syvenevät ja vahvistuvat rohkeuden kautta, joka liittyy Pyhän Hengen kasteeseen. Se antaa voiman olla rohkea Kristuksen todistaja, niin sanoissa kuin teoissakin. Kuten Land jatkaa, helluntailaisen spiritualiteetin ydin ei ole saada kokemus tai kokemuksia. Se on syvää yhteyttä Kristuksen kanssa Pyhän Hengen kautta.

Ei kirjoja, vaan kertomuksia

Toinen arvoista on oraalisuus. Hollenweger, joka on ollut oraalisuuden ehkä tunnetuin puolestapuhuja helluntai-tutkimuksen saralla, kuvaa asiaa muun muassa seuraavilla lausepareilla:

Ei kirjojen, vaan suullisten vertausten kautta,

Ei akateemisten väitteiden, vaan henkilökohtaisten todistusten kautta,

Ei ajatusrakennelmien, vaan tarinoiden, kertomusten ja laulujen kautta,

Ei määritelmien, vaan kuvausten kautta,

Ei perusteltujen väitteiden, vaan muuttuneen elämän kautta.

Siinä kun saarnatkin ovat painottaneet kertomuksellisuutta, juuri henkilökohtainen todistus, kuten Cox sanoo, on ollut helluntailaisen jumalanpalveluksen pääartikkeli. To­dis­tus­mah­dol­li­suus on ollut aina auki jokaiselle joka on kokenut tarvetta kertoa, ja uudelleenkertoa, oman kertomuksensa, ja liittää sen ihmiselämän "suureen kertomukseen" ja määränpäähän.

Toisaalta myös laulu ja musiikki, joka yhdisti kaikki instrumentit ja musiikkityylit, on ollut keskeisellä sijalla helluntailaisessa spiritualiteetissa. Laulut sisälsivät todistusta, kehotusta, tai kuvasivat matkaa kohden "kotia". Kuten Land sanoo, helluntailaisille tämä "oraalis- narratiivinen" liturgia ja todistukset olivat kuin harjoitusta (tulevaa) Jumalan valtakuntaa varten. Se mursi ihmisten väliset raja-aidat, kooten eri rodut ja sosiaaliluokat yhteen, viitaten näin eskatologiseen tulevaisuuteen.

Kolmanneksi, myös kielilläpuhuminen ja rukous liitetään keskeisinä elementteinä helluntailaiseen oraalisuuteen ja spiritualiteettiin. Kielillä puhumista on varsinkin liikkeen alkuaikoina pidetty merkkinä Pyhällä Hengellä täyttymisestä, ja sillä on ollut merkittävä osa helluntailaisessa rukouksessa. Land sanookin, että helluntailainen rukous on rukousta ihmisten ja enkelien kielellä, kuiskauksin ja huokauksin, anoen ja ylistäen. Rukoiltiin siis ymmärryksellä, mutta myöskin kielillä ja tunteita ilmaisten. Nämä elementit esiintyivät yksityisessä rukouksessa ja erityisesti ne tulivat esiin yhteisöllisessä rukouksessa. Jälkimmäistä Spittler kutsuukin "kollektiiviseksi rukoukseksi", jossa jokaisella oli mahdollisuus ilmaista myös omaa kokemustaan.

Spontaanisuus antaa Pyhälle Hengelle tilaa toimia

Kolmanneksi, helluntailainen hurskaus arvostaa myös spontaanisuutta. Varsinkin liikkeen alkuaikoina oltiin epäluuloisia kaikkea sellaista kohtaan, minkä nähtiin estävän Pyhän Hengen suvereenia työtä. Ymmärretiin, että Pyhä Henki ohjaa ja johtaa jokaista uskovaa, mutta myöskin seurakunnan jumalanpalvelusta, toimien yl­lä­tyk­sel­li­ses­ti­kin. Sitä paitsi, kuten Land sanoo, ja kuten edellä viitattu, uskottiin, että Jumala oli palauttamassa apostolisen uskon ja voiman ihmeiden ja merkkien kautta. Jumalan henki oli läsnä välittömällä, voimakkaalla, intensiivisellä ja kiistattomalla tavalla.

Tämä spontaanisuus tulee ilmi esimerkiksi seurakunnallisissa pienryhmissä, joissa, kuten Spittler viittaa "johto kuuluu sekä johtajille että Pyhälle Hengelle". Haluttiin odottaa Herraa, ja kuka vain ryhmästä saattoi johtaa toiset spontaaniin rukoukseen, Raamatun lukuun, ylistyskuoroon, tai sen jolla on esimerkiksi profetian lahja, tuomaan sanoman jollekulle rakennukseksi, aivan kuten al­kuseu­ra­kun­nas­sa­kin ymmärrettiin tapahtuneen. Ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa­kin haluttiin säilyttää "Hengen vapaus", mikäli Jumala haluaisi muuttaa sen kulkua ja ilmestyä jollakin erityisellä tavalla. Lukkoon lyötyjä ohjelmia tilaisuuksille ei suosittu.

Tuonpuoleisuus: Jo nyt, mutta ei vielä

Neljäs sisäisistä arvoista on tuonpuoleisuus , joka liittyy oleellisesti helluntailiikkeessä pääasiallisesti vallinneeseen pre­mil­le­nia­lis­ti­seen ajatteluun.

Spittlerin mukaan helluntailaista kosmologiaa kuvastaa ajattelu: "Todellinen maailma on se mikä on "ylhäällä" ja on ikuinen." Toivo kohdistui tulevaan ja tuonpuoleiseen, koska, kuten sanottiin, "Tämä maailma ei ole kotini."

Landin mukaan myös tämän "jo nyt, mutta ei vielä"-jännitteen ymmärtäminen on keskeistä helluntailaisen spiritualiteetin ymmärtämiselle. Sen mukaan uskovat ovat "Hengessä" jo päässeet maistamaan "tulevan maailmanajan voimia", (mihin myös edelläkuvatun rotujen ja yhteiskuntaluokkien välisten raja-aitojen kaatumisen ja Hengen vuodatuksen katsottiin viittaavan), vaikka toisaalta elävätkin vielä katoavassa maailmassa. Mutta vaikka ruumis kuoleekin, se on lunastuksen tähden myös Pyhän Hengen temppeli ja osa Kristuksen ruumista. Tämä on, kuten Land jatkaa, helluntailaisen spiritualiteetin apokalyptinen puoli. Se on intohimoa ja odotusta, joka kohdistuu Jumalan valtakuntaan, joka on, ja on tuleva. Tähän odotukseen liittyi, kuten Cox sanoo, tämän maailman, sen myyttien ja arvojen hylkääminen, osana "hengessä vaeltamista". Cox jatkaakin, että helluntailaisuus ei ole uskonsuunta eikä kirkkokunta, vaan se on mieliala (mood). Se on tunne ja kyky tuntea, että hyvin suuri muutos on tapahtumassa. Ja vaikka se viipyisikin, toivo säilyy.

Raamattu- auktoriteetti

Myös Raamatun auktoriteetin korostaminen kuuluu Spitterin esittämiin arvoihin jotka ovat keskeisiä helluntailaisessa spiritualiteetissa: "Klassisen helluntailaisen selvä merkki on aina kädessä kulkeva, paljon merkintöjä ja alleviivauksia sisältävä Raamattu." Hollenweger sanoo että helluntailainen raamatuntulkinta on perinteisesti ollut lähempänä pyhitys- kuin fundamentaalis-evankeelista linjaa. Toisin kuin fundamentalistit ja neo- ortodoksisit, helluntailaiset eivät syyttäneet kirkkoa liberaaliksi vaan elottomaksi. Landin mukaan Tämä raamatullisuus tulee esille esimerkiksi siinä, että kun kerran kielillä puhuminen tai esimerkiksi armolahjat on kuvattu Raamatussa tunnustettuna ja hyväksyttynä osana kristillisyyttä, helluntailaiset eivät näe hyvää syytä poistaa sitä nykyisestäkään kristillisyydestä. Toisaalta, kuten Land jatkaa, on myös ymmärretty että sama Henki joka inspiroi ja antoi kirjoitukset, valaisee, opettaa, ohjaa, vakuuttaa ja muuttaa Sanan kautta tänäkin päivänä. Sana on elävä ja voimallinen Pyhän Hengen työn kautta. Tästä syystä, kuten Hollenweger sanoo, helluntailainen spiritualiteetti suhtautuu kirjoituksiinkin rukoillen. Kuten Herramme Tulee-laulukirjan laulussa 104 sanotaan:

Pyhä Henki sanan avaa, kirkastaen Kristusta, Kattaa runsaan armopöydän, huokaelee sielussa. Jeesus silloin suureks' saapi, orjuudesta lunastaa, verihaavojensa kautta morsionsa puhdistaa.

"Huonoja selittämään, hyviä kokemaan"

Hollenwegerin mukaan maailmalla jatkuvasti kasvava helluntai-karismaattinen liike, jonka länsimainen akateeminen maailma on viime aikoihin asti sivuuttanut, on "val­lan­ku­mouk­sel­li­nen",koska se tarjoaa vaihtoehdon kirjalliselle teologialle ja sen "pysähtyneelle ajattelulle". Länsimainen teologinen ja kirkollinenkin maailma on toisinaan unohtunut, että kristinuskossa ei ole kyse vain spesialistien asioita. Hollenweger epäilee, että jälkimmäinen kristinuskon muoto on heikosti varustautunut vastaamaan ei-länsimaisten ihmisten käsityksiin ja havaintoihin, ja jatkaa, että se ei ehkä sovellu kovin hyvin länsimaihinkaan. Sitä paitsi, hän väittää, että lähitulevaisuuden suurin ekumeeninen ongelma ei tule olemaan katolisten ja protestanttien, vaan suullisen ja kirjallisen teologian välillä.

Länsimainen helluntailiike jakaa edelleen monia tässä kirjoituksessa kuvatuista arvoista. Toisaalta liike jatkaa "aikuistumistaan" organisaation, teologian tekemisen, ja varhaisempien ylilyöntien eliminoimisen suhteen.. Jos Hollenwegerin väitteet pitävät paikkansa, sen tulee myös tarkistaa suhteensa omaan spi­ri­tua­li­teet­tiin­sa. Cox sanoo, että varhaiset helluntailaiset olivat huonoja selittämään, mutta hyviä kokemaan. Pystyvätkö nyky-helluntailaiset siihen? Maailmalla on esimerkkejä kummastakin vaihtoehdosta.

Lähteet:

Harvey Cox: Fire from Heaven. The Rise of Pentecostal Spirituality in the Twenty-first Century. Da Capo Press, 2001.

Walter J. Hollenweger: Pentecostalism. Origins and Developments Worldwide. Hendrickson, 1997.

Steven J. Land: Pentecostal Spirituality. A Passion for the Kingdom. Sheffield Academic Press, 1997.

Russel P. Spittler: Pentecostal Spirituality, s. 1096-1102. S. M. Burgess ja E.M. van der Maas (toim.). The New International Dictionary of Pentecostal and Charismatic Movements. Zondervan, 2002.

Hengellinen laulukirja, 5., uudistettu pianos. Hengellinen laulukirja, 1992. Herramme Tulee, Ristin Voitto, 1930.