Luoko kulttuuri jumalanpalvelusta vai jumalanpalvelus kulttuuria?
RV 14.9.2005
Vesa Kallinen
Vuosituhantisen jumalanpalvelusperinteen parhaiden elementtien luova soveltaminen on varteenotettava vaihtoehto nykyhelluntailaisten jumalanpalvelusten kehittämiselle ja laadun varmistamiselle.
Viime vuosikymmeninä on monissa vapaakristillisissä seurakunnissa ollut nähtävissä hengellisten tilaisuuksien viihteellistymistä ja arkipäiväistymistä. Samalla on luotu uudella tavalla jakoa yleisön ja esiintyjien välillä.
Osin edelliseen liittyen on rinnalla kulkenut kehitys, jossa "ylistäminen" näyttelee yhä keskeisempää osaa seurakuntien jumalanpalveluksissa. Jopa yli puolet jumalanpalveluksien ohjelmasta voi olla ylistämistä, johon kaikkien odotetaan osallistuvan "suurena kuorona". Herää kysymys, onko tällainen ylistyksen painottaminen sopusoinnussa hengellisen elämän lainalaisuuksien kanssa? Vastaako se kaikkien kokemusta elämästä, hengellisestä todellisuudesta ja itsestään? Entä jos esimerkiksi sydämellä on painoja tai syntiä, kun tullaan jumalanpalvelukseen? Pääseekö seurakuntalainen mukaan ylistämiseen, vai tuntuuko hyppäys "pyhään" meininkiin liian kovalta? Ei kaikilla aina mene hyvin. Ei elämä ole aina niin voitokasta, vai onko?
Edelleen, helluntailaista jumalanpalvelusta on toisinaan kiusannut pyrkimys "puhkiselittää" hengellisiä asioita. Ihan kuin koko uskon salaisuus olisi kyetty ottamaan haltuun. Samalla kristinuskon sanoma on ollut ohentumassa. Esimerkiksi synnistä ei välttämättä puhuta edes ehtoollistilaisuuksissa.
Onkin aiheellista kysyä, suoko tilaisuutemme mahdollisuuden aavistaa jotain aitoa tuonpuoleisesta, vai tuntuuko arkipäiväistynyt ja rennon viileä ohjelmanpyöritys ja tunnepitoiselta tuntuva ylistys tai asioiden liiallinen puhkiselittämisen yrittäminen falskilta? Kentällä on havaittavissa väsymystä hengellistä "pumppaamista" ja viihdepainotteisuutta kohtaan sekä kaipausta syvempään hartauselämään ja pyhyyden kohtaamiseen jumalanpalveluksissamme.
Karismania väsyttää
On sanottu, että nykyaikana ihminen valitsee jumalanpalveluksensa ja jopa uskontonsa elementit. Erottelu toden ja fiktion, pysyvyyden ja muuttuvan välillä hämärtyy. Voidaan kysyä, onko vapaissa suunnissa oltu alttiimpia tälle nyky- ympäristön muuttavalle vaikutukselle, koska niissä on korostettu vapautta "muotomenoista" ja "kaavoista"?
Muotomenojen vastustus on toisinaan varmasti ollut aiheellista, mutta onko joskus perusteettomastikin vähätelty joitakin vuosituhantisen jumalanpalvelusperinteen elementtejä ja hyökätty niitä vastaan? Ne eivät ole syntyneet pelkästään ylläpitämään kulisseja "laitostuneissa" kirkoissa. Esimerkiksi uskontunnustusten muotoilussa on ollut tarkoitus huolehtia jumalanpalveluksen ja uskon sisällöstä.
Andrew Walker sanoo kirjassaan Telling The Story (SPCK, 1996), että liturgian puuttuminen voi johtaa seurakunnan harhaan menneiden johtajien, kiertelevien susien ja uskonnollisten muotivirtausten armoille. Walker jatkaa, että karismaattisesta liikkeestä on tullut "näyttämö", loputon tapahtumien ketju, jossa ei ole helppo löytää ja säilyttää todellista mielenliikutusta ja intoa. Markkinointi-iskuja seuraa lähes aina pettymys. Uskonnollinen kokemus, joka kulkee Suuren kertomuksen edellä ja siitä erillään, päätyy omituiseen, salaperäiseen ja irralliseen karismaniaan.
Uskontunnustus sopii myös helluntailaisille
Ehkä helluntailaisten tulisi löytää vuosituhantisen kristillisen jumalanpalvelusperinteen positiivisia puolia, ja pohtia niiden luovaa soveltamista omassa jumalanpalveluksessaan, vastavoimana passivoitumiselle ja subjektivismille ja individualismille?
Esimerkiksi kristilliset uskontunnustukset olisi mahdollista ottaa, tavalla tai toisella, myös helluntailaiseen jumalanpalveluskäyttöön. Oman suun avaamisella uskontunnustukseen "Minä uskon Isään Jumalaan" yksin ja yhdessä muiden uskovien kanssa on uskoa vahvistava vaikutus. Se voisi myös varjella nykyiseltä subjektivismilta, yksilökeskeisyydeltä ja opilliselta ohentumiselta.
Toiseksi, myös sopivalla tavalla toteutettu synnintunnustus antaisi esimerkiksi ehtoollisjumalanpalvelukseen osallistuvalle mahdollisuuden viedä elämänsä "ristin juurelle" . Uskovien ja kaikkien ihmisten on edelleen tärkeää tiedostaa, että Jumalan eteen tullaan nöyränä ja hänen ehdoillaan. Tällainen asenne on oleellista myös Jumalaa ylistettäessä. Sitä paitsi se on ehkä parhaiten sopusoinnussa ihmisen itseään koskevan sisäisen kokemuksen kanssa. Tätä seuraava synninpäästö ei ole muuta kuin Raamatun sanojen toistamista ja anteeksiannon julistusta aralla tunnolla oleville ihmisille, mihin meidät on kutsuttukin.
Voisimmeko antaa Sanan puhua?
Vapaitten suuntien jumalanpalveluksissa voitaisiin ottaa käyttöön mys Raamatun lukukappaleiden lukeminen ilman selitystä, saarnasta erillään. Voisimmeko antaa itse "Sanankin" puhua, niin ettemme aina yritettäisi selittää tai mestaroida sitä omalla puumerkillämme? Se olisi symbolinen viesti nykyihmiselle; Sanaan suhtaudutaan edelleen tietyllä vakavuudella. Samalla se antaisi maallikoille mahdollisuuden osallistua tekstinlukijoina tilaisuuden kulkuun.
Edelleen, myös vapaissa suunnissa voitaisiin käyttää valmiiksi kirjoitettuja rukouksia tuomaan raikkautta ja uutta syvyyttä ja ulottuvaisuuksia yksilön ja seurakunnan hengelliseen elämään. Kautta vuosisatojen kristikunta on purkanut kokemuksensa rukouksina, jotka on tallennettu suullisessa tai kirjallisessa muodossa. Raamatussa psalmit ovat esimerkki valmiista rukouksista ja ylistyslauluista, mutta paljon muutakin löytyy. Näihin rukouksiin sisältyy paljonihmisen kokemusta ja sellaista, mihin sisin voi löytää yhtymäkohdan. "Lonkalta vedetyissä" rukouksissa saarnojen teemat tai seurakunnan painotukset saattavat toistua liikaakin.
Lopuksi, maailmaan ja uskoon sisältyy monta mysteeriä. Vaikka hengellisessä julistuksessa tarvitaan yksiselitteisyyttä ja varmuutta, myös mysteerille, ja sille että otettaisiin vain hattu pois päästä, ja laulettaisiin "jää syvä hiljaisuus, jää uskon salaisuus", tulisi jättää tilaa jumalanpalveluksissamme.
Vuosituhantisen jumalanpalvelusperinteen parhaiden elementtien luova soveltaminen on varteenotettava vaihtoehto nykyhelluntailaisten jumalanpalvelusten kehittämiselle ja laadun varmistamiselle.